Kaksisuuntaisen omaiset

[Heidi]

Kirjoittelen tässä viimeisimmän labyrinttilehden innoittamana, sillä viime viikolla ilmestynyt lehti oli täynnä kaksisuuntaisesta.
Nyt kyselenkin, onko teitä paljon täällä, kaksisuuntaisten omaisia? Entä lapsiperheellisiä sellaisia? Miten te jaksaste pyörittää arkea, kun puoliso on masennusvaiheessa tai vauhtipäällä? Saatteko paljon apua selviytyä siitä?
Mieheni sairastui kaksi vuotta sitten ensin ykköstyypin diabeteekseen, sitten mukana tuli kaksisuuntainen. Ensin miestäni hoidettiin masennuksesta, ajateltiin, että diabeteksen mukana tuli masennus. Sitten alkoi miehelläni uneton ja sekainen aikakausi, mies korjasi, sisusti ja shoppaili. Rahaa meni levytilauksiin ja kaikkeen jonninjoutavaan. Mies oli ylisosiaalinen ja puuhakas. Unohti syödä ja sokerit laski. Sitten lääkäri epäili kaksisuuntaista ja siitä tämä raskas vaihe sitten alkoikin. Nyt miehelläni useita sairaalajaksoja, loputtomia lääkitysvaihdoksia ja lääkeannoksen hakua. Monta kertaa on saanut olla sydän syrjällään, että mitä se mies puuhailee kotona. Kerran oli annostelut yliannoksen lääkkeitä ja ambulanssi vei miehen sairaalaan, jossa heräsi parin vuorokauden päästä. Olen joutunut suorastaan huutamaan apua mielenterveystoimiston lääkäriltä. Meillä lapset 6 ja 4 vee. Lisäksi kolme koiraa, jotka ovat itselleni tärkeä henkireikä ja harrastus. Nyt taas viime aikoina noussut pintaan, että hyvänen aika, kuinka minä jaksan tätä kaikkea.
Joten onko teitä ketään muuta joka painii samanlaisessa tilanteessa?

[Vieras]

No hei!

Täällä ainakin painitaan samaisen asian kanssa... Eli lyhyesti meidän elämästä. Olemme olleet mieheni kanssa pian 9 vuotta yhdessä (koko ajan miehellä ollut kaksisuuntainen mutta alkuun en asiaa tajunnut ja myöhemmin olen suojellut häntä, hänen omasta toivomuksestaan eli apua ei haettu.) Pärjäsimme jotenkin mania jaksot ja kun tilanne tasaantui niin olihan meillä hyvätkin ajat. Lapsia meillä on 4 ja 1 koira. On tosiaan mahtunut iloja (esim. lapset) ja suruja (pettämistä, valehtelua, juomista ym ym) näihin vuosiin, huh..... Tilanne kärjistyi viime syksynä kun vaikean manian jälkeen mies meni psykoosiin ja oli pakko toimittaa hänet hoitoon (josta toki suuttui silmittömästi) ja sairaalassa oloa kesti kaksi kuukautta. Nyt hän ollut toipilaana kotona ja kaksi kertaa jäänyt kiinni, että lääkkeet on ottamatta.... tosi raskasta on ollut. Tällä hetkellä tuntuu, että mies on kuin viides lapsi eikä tuo meidän elämä niin kaksista ole ollut aiemminkaan näin jälkikäteen mietittynä. Pahinta tässä on se, että yksi lapsista reagoi todella vahvasti. Olen varannut ajan perhe terapiaan, saa nähdä onko siitä apua. Jos ei ole niin olen aivan valmis eroamaan. Olen aina luullut et meidän lapsissa on jotain vikaa kun ovat kovin levottomia (varsinkin tämä yksi joka kovasti nyt oireilee) mutta kun mies oli sairaalassa ja olimme lasten kanssa keskenään niin nehän olivat kuin eri lapsia... Mies vaan tuntuu hämmentävän koko meidän perhe elämää ihan täysillä. Minusta vaan tuntuu et jos elämä ei rauhoitu niin joko sairastun vielä itse vakavasti tai tulen hulluksi.... Viime syksyn seurauksena tippui jo puolet tukasta pois, nyt sitä kasvatellaan vähin erin takaisin... Että näin meillä. Mutta Sinulle toivon kovasti voimia! Niitä tarvitaan kun tällaisen ihmisen kanssa elää, omat voimat ovat valitettavan lopussa :-(

[Heidi]

Ihanaa, että edes yksi vastaus on tullut, kiitos siitä.

Mieheni lähetti töihin puhelimeeni tänään viestin, että koska elämä on niin kurjaa ja mistään ei tule mitään, oli päättänyt pistää koko kynän insuliinia itseensä ja sitten otti vielä uni ja rauhoittavat lääkkeet päälle. Ei vastannut puhelimeen, joten kesken aamutöiden ei auttanut kuin lähteä kotiin, soittaen lanssin paikalle. Mies oli vielä tajuissaan, mutta tokkurainen ja nyt viettänyt koko päivän keskussairaalan ensiavussa letkussa, sokerit on saatu jo kohdallaeen, että sen puoleen tilanne on vakaa.
Mutta minua suututtaa tämä elämällä pelleily. Jos mies olisi toden teolla halunnut hengen riistää, ei hän olisi laitellut mitään viestejä. Olisin sitten löytänyt hänet kuolleena kotoa, kun työpäivä olisi ollut ohi. Ja kun kysyin häneltä, että miksi pelleillee tällä tavalla vakavilla asioilla, niin sanoi, että viesti oli vaan lapsia varten, ettei niiden tarvi nähdä häntä kuolleena. Siis hirveetä.
Nyt olen surullinen ja murheellinen. Miten tätä elämää jaksaa. Ja mies makaa sairaalassa ja viestittää, että silläkin on ihan hirveetä. Kun se on niin masentunut, ettei millään ole enää mitään väliä. Ja mieheni vanhemmat ovat sydän syrjällään surusta ja minä yritän pitää lapsille iloista ilmettä, ettei ne vaan ala suremaan tätä. Aivan liian suuri suru pienille ihmisille.

[Liisa]

Heipä hei...

Onpa kurja tilanne....Ennenkuin miehesi pääsee sairaalasta on teidän saatava selkeä sopimus ettei terveydellä ja hengellä enää leikitä tällä tavoin!

Sinulle valtavasti voimia...saisitko apua lastenhoitoon jotta saat kerät omia ajatuksia ja voimia?
Ellei läheisiä niin esim perhetyöntekijä kunnasta?


Kaikessa karmeudessaan ehkäpä tämä on se käännekohta joka auttaa miettimään miten elää jatkossa
ja mitä kaikkea tukea tarvitaan.
Miehesi on selkeästi niin masentunut ja huonovointinen henkisesti että tarvii apua ja olisiko esim koko perheen näkökulmasta helpompaa että olis ensialkuun siellä sairaalassa eikä kotiutuisi hetimiten?
Sinulle itsellesi haluan sanoa että mitä itse ajattelet tilanteeestanne, olisitko toivonut ettei mies olisi soittanut vai toivotko että nyt hänen huonovointisuus ja avuntarve kenties tulee esille ja alkaa saada jämäkämpää apua?
Viestititä ihmeessä sinä osaltasi miehen hoitajille ja lääkäreille oma näkemys asioista ja omista toiveista jatkojen suhteen...sitä ei yleensä huomata kysellä mutta itse on oltava aktiivinen ja tiukkana ! siitäkin huolimatta ettei jaksais ja eihän se edes pitäs olla oma tehtäväsi...
mikä/ketkä auttaisi sinua itseäsi eniten tässä tilanteessa ?-nyt on aika niille asioilla ....


Nyt en ennätä enempää kirjoitella mutta olen hengessä mukana, sanasi ja kuulumisesi koskettivat...
En tunne koko tarinaanne mutta toivoa ja valoa on aina enemmän kun ensi alkuun on näkyvissä-Älä jää yksin!

Liisa

[RUSKA]

Haluan kannustaa minäkin sinua Heidi jaksamaan ja enkä tiedä osaanko neuvoa. Myös meillä on perheessä mielenterveysongelmia, mutta tuntuu pahalta sinun kirjoituksesi kun käyt kamppailua ja lapset ovat pieniä vielä ja isän rooli on tärkeä tuossa iässä. Kuitenkin ajattelen kohdallasi sitä että miten kauan jaksat. Meillä yleensä ihmisillä on tapana näyttää se parempi puoli maailmalle ja peittää ne ikävät asiat. Se ei ole kuitenkaan pidemmän päälle viisasta. Olen sen huomannut omassa elämässä. Kaikki voi sortua kuin korttitalo. Mitä tulee sen jälkeen? Kukaan perheessä ei voi hyvin. Sairautta voi tulla muillekin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Oikein kun itse katson taaksepäin elämääni niin rohkeat ratkaisut olisivat auttaneet jos olisi uskaltanut tehdä ne siinä vaiheessa kun tilanne oli vaikea. Mutta ihminen on kummallinen se uskoo hyvään että kaikki muuttuu ja huomaamatta sitä, kuitenkin vasta myöhemmin, että elämästä jää jälkiä joita ei enää voi paikata, kuin vaan opetella elämään niiden kanssa, se on elämän hinta.
Ruska

[Vieras]

heippa kaikki omaiset, saman asian kanssa kamppaillaan meillä. miehelläni sama sairaus hän halusi itse sairaalaan lääkäri määräsi puhelimitse lisää rauhoittavia joita hän sitten söi laatta tolkulla hajotti kotimme yms ja itsekkin tuli saatua siipeensä siltikin olen useita soittoja soittanut ennen kuin hoitopaikka saatiin en ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa. nyt hän on hoidossa ja minä korjailen sotkuja raha-asiat yms. häntä en tässä vaiheessa voi ahdistaa arkisilla asioilla olien melko loppu sairaslomaa en taas kehtaa mieheni takia hakea. positiivista on että hän on itsekkin hoitomyöntyväinen ja tosissaan haluaa apua eikä aijo sairaalasta poistua ennen kuin saa kunnon hoidon ja jatkohoidon. ystäväni kenelle olen asiasta jotain kertonut ovat jo varmaan kyllästyneet minuun itkuihini sitten löysin paikan ns kriisikeskus maksutonta hoitoa ja kuitenkin ammattitaitoista hlökuntaa pskykiatrisiasairaanhoitajia, varasin itselleni ajan ensi viikolla menen ensi kertaa mutta luulen että asioista puhuminen tuntemattomalle auttaa ja saan purettua itseäni kunnian ja ylpeyden päälle ajan varaaminen otti mutta aijon kokeilla on niin epätoivoinen olo että kaikki apu käy, koska terveyskeskuslääkärit suosittelivat masennuslääkkeitä ongelmiini;)) pienen vihan voimalla porskutan eteenpäin ja iltaisin itken itaseni uneen. usein on käynyt mielessä luovuttaminen parisuhteeswsa kun kaikki pahat asiat vaan mielessä ja unohtaa hyvät ajat. onneksi meillä ei ole lapsia. ja onneksi löysin tämän palstan kiva kuulla muittenkin mietteitä ja huomata ettei ole yksin asian kanssa.

[Ruska]

Hei Vieras ! On hyvä kun miehesi on saanut apua. Kesällä voi olla vaikeampaa avun saanti kun auttajat ovat lomilla ja monet paikat on suljettu. On sinulla rohkeutta että jaksat ja sitä tarvitaan kun omainen on sairas. Tuo vaihe on juuri vaikea kun omainen joutuu sairaalahoitoon mutta helpompi ratkaisu koko perheelle ja kun akuuttivaihe on ohi niin teillä varmasti menee jatkossa paremmin. Sinähän tarvitset tukea juuri nyt kun miehesi on sairas ja se tuki on juuri oikea mitä olet löytänyt. Hyvin herkästi ne määräävät masennuslääkkeitä mutta jatkuvassa käytössä niistä on vaikea päästä eroon jos haluaisi ja ne aiheuttavat sivuvaikutusta väsymystä ym. En tiedä tarkemmin tapaustasi, miten tarvitset lääkkeitä mutta itse sinnittelin samanlaisen vaiheen ohi ilman lääkkeitä ja en ole katunut että olisin lähtenyt sille linjalle. Jos on vahva luonne niin pärjää ilman niitä tai ainakin vähemmässä määrin sekin riippuu ihmisestä. Hyvänä vinkkinä annan sulle sitten kun miehesi on paremmassa kunnossa niin perheasiainneuvottelukeskus on paikka minne voi mennä kaksinkin. Katso paikkakunnallasi missä sellainen on. Meitä se auttoi parina valtavasti. Tsemppiä teille jatkossa.

[Vieras]

hei,
olen suunnileen samassa tilanteessa kuin ketjun aloittaja. Eli miehellä kaksisuuntainen ja kaksi samanikäistä lasta meilläkin.
En tiedä todellakaan miten jaksan. Useaan kertaan olen yrittänyt puhua erilleen muuttamista, näin alkuun, mutta sitten tulevat nuo
itsemurhauhkailut. Meidänkin lapset ovat olleet kuin enkeleitä miehen sairaalajaksoilla (viimeisin 6 vk). Nyt on menossa masennuskausi ja useiden lääkekokeilujen jälkeen kokeillaan sähköhoitoa. Ei tunnu vielä auttavan. Toivon todella, että hoito auttaisi ja jotain "naksahtaisi" takaisin paikoilleen.
PUhuu vieläkin itsensä tappamisesta; olen yrittänyt painottaa, että parasta olisi lasten kannalta, että hän ei sitä tee. En voi kuvitellakaan millainen trauma ja
painolasti jäisi lapsille, kun isä tappaisi itsensä..
huh.
En todellakaan jaksa, jos tilanne ei parane. Kun mies on kotona, tuntuu siltä, että voima katoaa minusta,vaikka hän auttaakin paljon kotitöissä. Tuntuu, että hän jotenkin sotkee perhekuvion niin, että en osaa itse enää toimia - lamaannun.
Toivoisin jopa, että hänet sijoitettaisiin pitkäaikaisesti johonkin sairaalaan. En jaksa kannustaa ja olla myötäeläjänä enää. Työelämäni on hyvää ja tyydyttävää, matkustelen jonkin verran ja on hyvä, että näen millaisia niin sanotusti "normaalit" ihmiset ja kommunikointitavat ovat. Raskasta, kun kaikki on niin vaikeaa kotona. Kontrasti työn ja kodin ilmapiirin välillä on valtava - onneksi. Se saakin minut taistelemaan paremman elämän puolesta - en vain tiedä mitä tehdä.

[Heidi]

Aiheen aloittajana kirjoittelen meidän kuulumisia, sillä viime huhtikuusta eteenpäin meidän perheessä on ollut oikein hyvä jakso. Silloin mieheni sai herätyksen, vertaa sitä uskoontuloon, mutta siis sai käännöksen elämäänsä ja alkoi ottamaan itse vastuuta sairaudestaan. Syynä siihen oli nuo dramaattiset tapahtumat, joista aloituksessa kirjoitin. Sairaalassa sanoin miehelleni napakasti, että nyt riittää, näin ei voi jatkua. Samon lääkäri sanoi, että tällä menolla minä olen myös sairaalassa ja lapset pitää huostaanottaa. Mies oli tietysti hyvin järkyttynyt tajuttuaan tilanteen.
Sitten sovittiin säännöistä: ei alkoholia missään tai koskaan, jakaa itse lääkedosettinsa ja huolehtii reseptit jne. Käy säännöllisillä vuorohoitojaksoilla aluksi viikko kerran kuussa. Lääkityksestä halusi itse lopettaa kaikki rauhoittavat, jäljelle jäi vain peruslääkitys kaksisuuntaiseen eli Deprakine ja Lamictail, Seroquel Prolong ja nukahtamislääke. Elämän rytmin pitää olla säännöllinen ja unta pitää saada riittävästi.
Kaiken pohjalla taisi kuitenkin olla, että hyväksyi itse sairautensa, sillä siitä hetkestä kun sai kuulla diagnoosin hän tavallaan taisteli sitä diagnoosia vastaan. Vasta noin puolentoista vuoden veivauksen jälkeen on oppinut elämään sairauden kanssa. Vanhempi lapsemme meni myöskin kouluun tänä syksynä, mieheni on siis kouluvastaava eli huolehtii lapsen kouluun lähdöt, tulot ja läksyt ja välipalat eli tästäkin tuli hänelle selkeä tarkoitus ja tehtävä elämään entisen masentuneen asententeen "minusta ei ole mihinkään" jälkeen.
Tällä hetkellä mies on ollut taas väsyneempi, mutta kyllä sen huomaa ihan tavallisistakin ihmisistä, kun ulkona on pimeää ja aina sataa vettä, tekisi mieli mennä peiton alle ja herätä vasta keväällä kun aurinko paistaa.
Mutta kannustuksena tämä kaikille muille, vaikeista tilanteista voi selvitä, ainakin seuraavaan päivään. Ja kirjoitelkaa ihmeessä kaikki, jotka tämän sairauden rinnalla taistelette, sillä vertaistuki on tärkeää. Itse luulin joskus, että olemme ainoa perhe maailmassa, missä tälläistä tapahtuu.

[Mymmeli]

Hei Heidi ja muutkin,
Ihana kuulla, että teillä menee nyt hyvin! Se antaa toivoa, että meidänkin perheemme löytäisi tasapainon bipon varjossa. Olisi mukava kuulla muiltakin selviytymistarinoita! Lämpimiä ajatuksia teidän perheelle ja kaikille muillekin kohtalotovereille :-)